Who shall I say is calling?

Leonard Cohen: Bird on a wire. Suosittelen katsottavaksi ko. dokkarin viskilasin kanssa. Toimii myös punaviinin kanssa, eilen testattu kummatkin.

Oon ihan oudosti kipee. Ollut jo kaksi viikkoa, ensin muka nenä vähän vuosi, sitten olinkin ihan terve, nyt en enää olekaan vaan yskin kuin mikäkin paatunein tervakeuhko (enkä edes ole kahteen viikkoon polttanut kuin yhden savukkeen, yhyy).

Oon myös ihan luvattoman innoissani siitä, että oon työtön. Odotan vaan että pääsen kotiin neulomaan, lukemaan kirjoja, kirjoittamaan ja valittamaan syksystä. Kerrankin on sellanen fiilis, että oikeasti inspiroituu muiden tekemistä jutuista, eikä oo vaan notta "no yhyy ku emmä ite osaa tehdä koskaan mitään tollasta" ja oi niin tuttu "no miks ees yrittäisin tehdä jotain ku se on jo tehty". Meikä kyl taputtaa itseään selkään ja pyllylle jos pääsen eroon tosta ajattelutavasta. Huh.

Vielä perjantaihin asti tällä korvessa. Jotenkin on jo ihan turtunut tähän, ja itseasiassa vähän pelottaa lähteä pois täältä lämpimästä pesästä. Toisaalta on innoissaan.

Ehkä enemmän innoissaan.

Selvästi syksy on saapunut, kun Antony pistää itkemään (pitkästä aikaa).

Who by accident?

She'll never go to Hollywood.

Hei wau mä löysin tän taas. Olin tehny itselleni jekun, mut löysin silti.

Tultiin takas matkalta tän kuun alussa. Kaksi kuukautta meni ihan liian nopeasti. Näin lisää Eurooppaa. En silti vieläkään kaikkea. Ei se mitään, oli se silti mielenkiintoista ja vapauttavaa. On jotenkin yllättävän eheä olo. Vaihtelu todellakin virkistää. Mä aina unohdan, vaikka oon oppinut saman jutun jo niin monta kertaa. Sen takia mä oon pysynyt jotenkuten kasassa aiemminkin. Tee jotain uutta. Nää jotain muuta. 

En oo vielä ehtinyt edes ahdistua Suomeen paluusta, koska ei olla vielä ehditty kotiin asti. Ensin oltiin Anskulla, nyt ehdittiin jo Jaalaan, kun porukat lähti vuorostaan pienelle lomalle matkailuautolla. Täällä puolestaan on riittäny puuhaa ruuanlaitossa sekä kolmen kissan ja yhden koiran hoidossa. Ens viikolla lähdetään Savoon, kun Santtu löysi vihdoin muutossa hävittämänsä tatuointikoneen. Saa ehkä viimeinkin loppuun ton ikuisuusprojektin. Tai sit saan vaan kokonaisen sleeven, mustana.

Elämä tuntuu hassulta, ihan kuin olisin hetkessä vanhentunut monta vuotta. Yhtäkkiä tajuaa miettivänsä omia menneitä juttuja ja hymyilevänsä. Huhhuh. Jonkin aikaa on ollut jo semmoinen olo, että okei, ehkä kaikki ei sittenkään oo ihan perseestä. Paitsi se, miten Brandon Lee kuoli (MTV3 Leffalta tulee Crow).


Love moves me.